Pintaraapaisu

Pitäisikö minun aloittaa blogi? Tätä kysymystä olen pyöritellyt päässäni epäsäännöllisen säännöllisesti viimeisen puolen vuoden ajan. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina käsittämättömän paljon sellaisia asioita, joita mielelläni jakaisin ihmisille. Olen kokenut myös valtavan suuria muutoksia, joita haluaisin käsitellä kirjoittamalla. Oikeastaan elän suuressa muutoksessa. Hengitän sitä. Lopulta päätin sitten aloittaa tämän, meni syteen tai saveen. Koen, että kirjoittaminen tulee auttamaan minua itseäni ja niitä, jotka vaivautuvat lukaisemaan, mitä täällä höpisen. Toivon, että voin rohkaista, lohduttaa tai ihan vain viihdyttää teksteilläni edes yhtä henkilöä. Silloin koen onnistuneeni.

    Olen 20-vuotias oikeustiedettä Vaasassa opiskeleva nuori nainen. Pian on kulunut kuukausi siitä, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Kotoisin olen Seinäjoelta. Ei kovin pitkä välimatka, eihän? Viimeisen kuukauden aikana on tuntunut välillä juuri siltä. Osa uusista kavereistani matkustaa junalla useita tunteja päästäkseen kotiin ystäviensä ja perheidensä luokse. Silloin voin vain kiitellä, että se tuttu ja turvallinen on vain tunnin ajomatkan päässä uudesta ja tuntemattomasta. Toisina hetkinä välimatka on tuntunut valtavan pitkältä. Niinä hetkinä, kun olen maannut yksin illalla sängyllä ja ainoat äänet kuuluvat joko kellostani tai seinän takaa naapurista, on tuntunut, että olen todella kaukana. Kun puhelin jäi kouluun, enkä voinut edes soittaa äidille tai poikaystävälle, tuntui todella kurjalta. Silloin, kun pesukoneeni asennettiin ja asentajien lähdön jälkeen putki alkoi vuotaa, olin aivan paniikissa. Ei minua ole opetettu asumaan yksin. En osaa. Mutta ei meitä ketään ole koulutettu tähän. Ei tähän voi valmistautua oikeastaan mitenkään. Sehän tässä onkin ironista. Ihminen luulee olevansa valmis muutokseen, mutta shokki on vastassa silti. Ainakin minulla. Joku saattaa pyöritellä silmiään. Ei kaikkia hetkauta muuttaa omaan asuntoon. Toiset jopa toivovat sitä tai muuttavat ihan omatoimisesti ennen kuin olisi edes tarvetta siihen. Minä en ole sellainen henkilö. Olen herkkis, joka ei ole itsenäisyyttä maistanutkaan aikaisemmin. Tästä saatte kuulla vielä paljon.

   Samaan aikaan, kun opettelen elämään ja pitämään huolta asunnostani, käyn koulua. Erittäin hyvää koulua erittäin mukavien ihmisten kanssa. Eräs heistä taisikin todeta, ettei ole ikinä tutustunut ihmisiin näin lyhyessä ajassa. Meillä on ollut todella hauskaa yhdessä alkukankeuden jälkeen. Oikeustieteellinen itsessään tuntuu juuri omalta paikalta, vaikka ruotsin kielen taitoni ovat pahasti ruosteessa ja varsinkin nyt alkuun luennot ovat ruotsiksi. En siitä huolimatta kadu sitä, että hain juuri tänne Vaasaan, jossa on käytännössä parhaat mahdollisuudet suorittaa kaksikielinen tutkinto tai ihan vain oppia ymmärtämään ruotsia. Täällä on mahtavat lähtökohdat tutustua tulevan työelämämme toiseksi tärkeimpään kieleen. Haluan mielelläni jakaa opinnoistani ja ehkä jossain vaiheessa myös pääsykoeprosessistani. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on varmasti monia, joilla unelmana on oikis. Haluaisin kannustaa ja motivoida teitä saavuttamaan sen, mitä haluatte, vaikka pystynkin siihen joissakin tapauksissa ainoastaan blogini välityksellä.

   Tietenkin tulen jakamaan myös muista asioista kuin koulusta ja siitä, kuinka mietin kämpälläni, poltanko koko kerrostalon, jos teen ruokaa. Tässä on vain pintaraapaisu kaikesta. Myöhemmin sitten lisää. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Ole hyvä, jos nautit lukemastasi. Ja tietenkin iloa ja siunausta tähän viikkoon jokaiselle!